Haluan nyt kertoa aiheesta joka on tärkeämpi kuin mikään mistä olen jo kirjoittanut. Eli pelastuksesta. Erityisesti omastani. Aion kertoa kaiken mitä koin, rehellisesti. En nimittäin saa päästäni ajatusta, että minun on pakko jakaa kokemukseni. Lukekaa ajatuksella.
Vuosi sitten kesällä elin todella rauhatonta ja villiä elämää. Mulla oli eräänlainen 'poikaystävä', eli neljä vuotta vanhempi jätkä jonka luulin rakastavan mua ja jota luulin itse rakastavani. Olin onnellinen ja ajattelin, että sitä se rakkaus on. Että ollaan kuin Romeo ja Julia kun mut tullaan hakeen keskellä yötä autolla joka on täynnä kännisiä nuoria ja ajellaan ympäri kaupunkia. Kunnes tää 'Romeo' sitten jätti mut yhtäkkiä ja tietenkään en pystyny käsittään syytä. Itkin sitä petetyksi tulemisen tunnetta, jonka tunsin ja nyt vasta tajusin. Tajusin, ettei mua oltu rakastettu oikeesti. Silti enemmän mitä mä surin tätä petosta, mä pelkäsin. Mä pelkäsin sitä kuinka mä jään yksin ja joudun kohtaan syvällä mun sielussa asustavia ajatuksia.
Muutamia viikkoja tän jälkeen tutustuin paremmin yhteen mun kaverijätkistä. Puhuttiin paljon ja tärkeistä asioista. Joka päivä se alko tuntua enemmän samanlaiselta kun minä ja sekin alko tuntee samoin. Lopulta yhtenä iltana itkettiin puhelimessa sitä kuinka onnellisia ollaan, että tavattiin toisemme. Se tuntu enemmän rakkaudelta kun mikään mitä olin aikasemmin kokenu. Parin viikon päästä alettiin seurustella.
Ensimmäiset kuukaudet meni hyvin. Kaikki oli niin täydellistä. Kunnes sitten alkoikin mennä huonosti. Riideltiin koko ajan ja kaikesta. Ei mitään pikkuriitoja vaan riitoja, joissa uhattiin tappaa toisemme ja ittemme vuorotellen. Viskottiin tavaroita ja monesti satutettiin henkisesti ja fyysisesti toisiamme. En sillon ajatellu mitään. Tiesin, että se kaikki sattuu ja on väärin, mutta jälkeenpäin kun sovittiin niin oltiinkin taas niin rakastuneita ja pahoillaan. Sillon mä olin kaikista varmimmillani siitä, ettei Jumalaa ole ja mä olen ihan yksin tässä maailmassa. Kaikki se viha ja tuska sulki mut sellaseen kuoreen josta en halunnu tulla ulos. Esittelin melkeinpä ylpeenä niitä mustelmia parhaalle kaverille ja selitin kuinka 'otettiin taas matsia kullan kanssa'. Koitin olla niin huoleton. Että kaikki se on normaalia. Kaikki mun läheisimmätkin kaverit usko tän kulissin ja luuli, että mä oon okei ja mä pärjään, koska oon aina pärjänny...
Pikkuhiljaa se kuori missä olin alko murtua. Tajusin, ettei mikään niistä asioista ollu 'ok' ja se ei oo mitään rakkautta, että molemmat haukkuu ja huutaa toisillensa. Tiesin silti, että jotain rakkautta oli. Päätin siis pistää suhteen poikki ja mun perhe piti huolen siitä, että tää poikaystävä pysyykin kaukana musta. Pysyttiinhän me sitten erossa. Pari päivää. Kunnes alettiin kirjottaa toisillemme kirjeitä. Kaveri kirjeenvaihtajana, jota lahjottiin tupakalla. Puhuttiin kirjeissä muutoksesta ja uudesta alusta. Sillon mä aloin pitkästä aikaa tunteen sitä rakkautta mikä oli joskus ollu. Tällä kertaa se muutos tuli. Tää jätkä hoiti asiansa kuntoon ja mä terapoin itse itseäni. Lopulta palattiin yhteen.
Tästä lähtien kaikki oli taas hyvin. Kaikki oli paremmin kun hyvin. Oltiin esimerkillinen nuori pari ja oltiin onnellisia. Ei enää riitoja ja jos olikin ne oli järkevää keskustelua ilman väkivaltaa. Kaikki oli täydellistä ja mä olin onnellinen hetken. Lopulta se kaikki onni alko kuitenkin tuntuun niin tyhjältä. Kaikki halaukset ja yhteiset asiat tuntu ontoilta. Aloin jo melkein kaipaan sitä aikaa kun riideltiin, koska halusin tuntee jotain. Vaikka sitten tuskaa. Mä ajattelin, että ainoastaan meijän suhde oli kuolemassa, mutta sitten huomasin, että mikään muukaan mun elämässä ei tuntunu miltään. Aloin miettiä elämän tarkotusta ja totesin kerta toisensa jälkeen, ettei elämässä oo järkee, koska me kuollaan joskus ja halusin toisinaan itekkin kuolla. Se oli kauhein masennus ikinä.
Olin jo pitkään, oikeestaan melkein kaks vuotta väistelly ajatusta mun sisällä siitä, että on olemassa Jumala, taivas ja helvetti. Se pelotti mua, koska tiesin, että jos näin on, niin mä joudun varmasti helvettiin. Olin tehny kaikkee mahdollista pahaa; polttanu tupakkaa, juonu, harrastanu seksiä, kironnu, riehunu... ja vaikka mitä muuta. En päästäny sitä ajatusta muhun vaan aina kun joku puhu uskosta tai Jeesuksesta hoin mielessäni itelleni evoluutioteoriaa ja "mä oon nuori ja haluan elää"-mantraa. Mulla oli vastaus kaikkia uskon asioita vastaan ja uskonnontunneilla kuuntelin musiikkia, ettei tarvitsis ajatella.
Sitten eräänä yönä mä näin kamalaa unta. Unessa mä seisoin helvetin porteilla. Muistan selkeesti kuinka mun edessä oli rappuset ja niitten ylhäällä portti. Kaikkialla muualla oli tulta ja pimeyttä. Siinä unessa en kuullu ääntä vaan ikäänkuin ajatuksen joka sano "Tänne sä joudut". Samantien siinä unessa mä käännyin ja ajattelin, että mun pitää soittaa mun uskovaiselle mummolle. Tän jälkeen mä heräsin paniikkikohtaukseen. Oon saanu aikasemminkin paniikkikohtauksia, mutta en ikinä aamulla, koska aamu on aina ollu mulle uuden alun ja valon hetki. Mutta nyt mun kädet hikos ja sydän hakkas tuhatta ja sataa. Se uni oli selkeenä mun mielessä ja mua pelotti enemmän kun ikinä. Soitin heti mun poikaystävälle, joka on ateisti ja halusin, että se puhuu mulle 'järkeä', mutta se oli ihan unessa eikä osannu sanoo mitään. Mua pelotti, mutta lähin silti kouluun ja siellä se pelko unohtu.
Tän jälkeen sain toistuvasti joka ilta paniikkikohtauksia. Mua ahisti entistä enemmän jos joku puhu mulle Jumalasta. Silti joka ilta mun paniikkikohtaukset käsitteli sitä aihetta. Itkin poikaystävälle sitä kuinka pelkään tulevani uskoon ja joudun luopuun kaikesta. Se rauhotteli mua, mutta ei silti ymmärtäny. Lopulta aloin saada paniikkikohtauksia päivälläkin. Joka päivä. Vastaiskuks en ollu hetkeekään paikallani. Mun oli aina pakko päästä jonnekkin mieluiten isolla porukalla, että voisin tukahduttaa sen perimmäisen ajatuksen mun sydämessä ja mielessä. Mitä enemmän mä tein niin, mä huomasin, että sitä vähemmän kaikki tuntu miltään.
Tätä oli kestäny jo kaks kuukautta kun yhtenä iltapäivänä kesäloman ensimmäisellä viikolla olin kotona laittamassa hiuksiani ja meidän äiti, joka on uskovainen tuli puhuun mulle yhtäkkiä. Se kerto mulle videosta jonka se oli kattonu, jossa joku espanjalainen tyttö on 23 tuntia kuolleena ja käy taivaassa ja helvetissä. En tiedä miks noin yksinkertainen asia vaikutti muhun niin syvästi. Oon sanonu monelle, että se tuntu siltä kun olis isketty viimenen, pysyvä leima sydämeen. Samantien tunsin paniikin oireet ja nappasin äkkiä tavarani, soitin parille kaverille ja lähdin pihalle tukahduttaan sitä tunnetta. Matkalla aloin ajatella Jumalaa ja uskoo. Purskahdin yhtäkkiä selittämättömästi itkuun, jonka kuitenkin tukahdutin ennen kun tapasin kaveriporukan. Poltin tupakkaa, että rauhottuisin. Heitin huonoo läppää asiasta mun kavereille, että rauhottuisin, mutta mikään näistä asioista ei pystyny sammuttaan sitä syvintä ajatusta: Jos mä en tule uskoon, mä joudun helvettiin. Soitin mun poikaystävänkin paikalle, eikä sekään rauhottanu mua kuten yleensä. Kuuntelin sitten tätä mun ystävien keskustelua kuin ulkopuolinen ja mietin hiljaa.
Kun lopulta lähdettiin meille poikaystäväni kanssa, olin jo tehny päätökseni. Tajusin sen vasta jälkeenpäin, että jo silloin mä tiesin mun päätökseni. Kysyin poikaystävältäni: "Mitä sanoisit jos tulisin uskoon?". Poikaystäväni oli tietysti närkästynyt ja melkein vihainen, sillä hän tuntee mut ja jopa hän tiesi mun päätöksestä ennen kun olin sanonu muuta. Kuitenkin lupasi olla jättämättä mua. Päästyäni kotiin lukittauduin vessaan ja itkin ja rukoilin syntejäni anteeksi. Halusin muuttua. Annoin elämäni Jeesukselle.
Kolme päivää tästä oli epätodellisia. Itkin joka päivä selittämätöntä itkua. Tavallaan surin kaikkea mitä olin tehnyt, mutta samaan aikaan tunsin suurta helpotusta ja rauhaa. Riideltiin poikaystäväni kanssa joka päivä ja hän yritti saada mut luopumaan uskostani. Neljäntenä päivänä kuitenkin koin helpotuksen, sillä sain ensimmäisen uskovaisen ystäväni ottamalla yhteyttä mulle tuntemattomaan tyttöön, Iirikseen, jonka tiesin olevan uskovainen. Kuudentena päivänä mentiin yhdessä Iiriksen kanssa Wake up- nuorteniltaan, jonka jälkeen olin täynnä onnea ja vapautta. Asiat etenivät nopeasti ja pääsin kasteelle seuraavalla viikolla.
Tämän jälkeen en ole kokenut kertaakaan olevani henkisesti tyhjä tai saanut yhtäkään paniikkikohtausta. Olen saanut varmuuden siitä, että joku rakastaa minua ja pitää minusta huolta. Kaikki tämä tuo mieleeni senkin kuinka rakas äitini on aina ollut varma siitä, että mut on valittu tulemaan uskoon. Hän kertoi mun nähneen pienenä unia Jeesuksesta ja käydessämme seurakunnassa olin sanonut, että siellä on niin hyvä olla, vaikka olin vasta neljä vuotias enkä voinut käsittää paikan todellista merkitystä.
En voi selittää kaikkea tapahtunutta millään järjellisillä tavoilla. Voin selittää sen vain sanomalla: Minä pelastuin. Jeesus pelasti minut. Jeesuksen hyväksyttyäni elämäni jokainen hetki on tuntunut merkitykselliseltä.
Tässä mun pelastuskertomus, jonka toivon koskettavan edes yhtä ihmistä joka tämän lukee. Jokainen voi pelastua. Myös sinä.
Siunausta kaikille ! :)
